Arjen sattumanvaraisuudesta ja muita yhteenvetoja

Olen jo saapunut kotiin, Suomeen, ja nyt tuoreeltaan on hyvä vielä koittaa jäsentää kaikkea kokemaani.

Aikoinaan Tansaniasta saapuessani olin erityisen vaikuttunut ihmisten välisistä kohtaamisista, joten en kirjoita siitä nyt sen enempää, vaikka vaikuttavia kohtaamisia tälläkin reissulla koin. Sanoisin myös, että Kenia on Tansaniaan verrattuna jonkin verran individualistisempi maa, eikä ihmiset ole ihan yhtä kiinnostuneita toisten asioista kuin Tansaniassa. Kokemani yhteisöllisyys oli Tansaniassa  vielä voimakkaampaa. Ei silti, hyviä keskusteluja kävimme kouluilla mm. aiheesta yksinäisyys. Kun mainitsin, että Suomessa on mahdollista potea yksinäisyyttä, vaihtui hetkessä kenialaisten opettajien ihailu sääliin. He ajattelivat ettei Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa voi olla mitään ikävää ja luettelemistani muista aiheista juuri yksinäisyys järkytti heitä eniten. He kertoivat kuinka Keniassa erimielisyyksistä huolimatta ongelmien tullen yhteisö on aina tukena. He kertoivat esimerkin myös Nairobista, jossa ollaan jo hyvän tovin eletty melko individualistisesti, että viime vuosien terrori-iskut vaikuttivat niin, että rivit tiivistyivät pääkaupungissakin.

Se mitä tällä reissulla yhteisöllisyyden pohtimisen lisäksi jäi käteen, oli arjen sattumanvaraisuus. Kuinka hyvältä tuntuikaan rikkoa rutiineja oikein kunnolla. Kun aamulla lähdin töihin, en useinkaan tiennyt meneekö matkaan vartti vai puolitoista tuntia. Jos lähdin naapurikaupunkiin, saattoi matkaan mennä kahden tunnin sijaan seitsemän tuntia. Ja siihen kaikkeen vaan tottui. Hitauden sietämiseen kasvoi. Myös lapseni oppi kestämään pitkät ajomatkat. Ihan oman tarinansa saisi kirjoitettua kaikista kulkuvälineistä, joita pelkästään työmatkoihini käytin; oli se sitten mopokyyti, tuktuk, matatu tai henkilöauto, johon pakattiin se kymmenen matkustajaa. Niin, siinä oppi myös olemaan lähellä toista ihmistä. Nyt tuntuu hullulta suomalaisessa ruuhkabussissa ikuinen vaikeus tiivistää niin, että bussiin mahtuisi enemmän matkustajia. Jokainen kun haluaa metrin etäisyyden kanssamatkustajiin.

Matkatessa sattui ja tapahtui muutenkin. Välillä hajosi auto tai bensa loppui ja uutta kulkuneuvoa odotettiin tien vieressä. Välillä mopokuski kutsui omiin häihinsä, joskus itsekin pääsin kosinnan kohteeksi. Joskus oikoreitti löytyi banaanipellolta. Pidemmällä mopomatkalla punainen hiekka värjäsi kasvot ja hiukset niin, että matkanteko näkyi naamasta.

Sattumanvaraista oli niin ikään veden ja sähkön saanti. Sattumanvaraista oli myös kunnallishallinnon toiminta, oikotie byrokratiaan eittämättä olisi ollut, mutta voitelurahaa ei näistä taskuista irronnut. Tämä olikin se yksi kaikkein vaikeimmista kohtaamistani asioista tällä reissulla.

Vaikka työpäivätkin olivat aika pitkälle varsin ennalta- arvaamattomia, työ itsessään oli palkitsevaa. Ajatus oppilaan tukemisesta oli melko uusi Keniassa, vaikka lakikin siihen velvoittaa. Elmäntaitojen opetus löytyy opetussuunnitelmasta, mutta usein se tarkoitti luennointia ja saarnaamista kristillisten arvojen mukaan elämisestä ilman sen kummemmin nuorten haastamista ajattelemaan itse. Tämä oli varmaan suurin mullistus, minkä onnistuin hankekouluilla tekemään. Osoitin, että nuoret osaavat itsekin kertoa asioistaan ja tietävät usein ratkaisutkin erinäisiin asioihin. Tämän lisäksi perustimme jokaiselle hankekoululle Guidance & Counselling tiimit, jotka jatkavat työtä kun olen lähtenyt pois. Uskon myös, että hankkeen myötä  muutakin positiivista liikehdintää nuorten elämässä tapahtuu. Moni nuori vaikutti alussa haastattelutilanteessa melko toivottomalta ja passiiviseltakin, mutta koulutuksen loppuessa oli heillä ammatillisen koulutuksen lisäksi riittävästi itseluottamusta kohdata tulevat haasteet ja ottaa toimijuus omiin käsiin.

Nyt hörppään kotona glögikupposta takkatulen ääressä ja toivon, että muistaisin sekoittaa arkeeni täälläkin riittävästi sattumanvaraisuutta, etteivät rutiinit sokaise kulkuani.

Kitale

Reilu kuukausi sitten muutin Busiasta Kitaleen. Vähän aiemmin myös lapseni saapui Keniaan ja yhtäkkiä ylimääräistä aikaa ei enää ollutkaan, ei sen koommin jäsentää ajatuksia, kuin kirjoittaa niitä ylös. Busian viimeiset ajat olivat aika tiukkatahtista työntekoa, joten Kitaleen saavuttuani olin aika puhki. Myös uuden ympäristön haltuun ottaminen vei taas aikansa. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota Kitalen vehreyteen. Kitale on myös Busiaa jonkin verran vauraampi kaupunki, jonka pääelinkeino on maanviljelys. Ihmisiä on moneen lähtöön, rikkaita ja köyhiä, katulapsia ja -aikuisia, usean heimon edustajia, mzunguja jne. Melkein kaikkea on satavilla: kun kahvihammasta kolottaa, on iced cappucinoakin tarjolla.



Asumme täällä lapseni kanssa pienessä sievässä rivitaloasunnossa.
Naapurissa asuu myös 5-vuotias tyttö, mikä on ehdottomasti iso plussa. Lapset leikkivät ensin iltaisin yhdessä ja nyt kun naapurin tyttö on lomalla, he leikkivät myös päivät yhdessä. Välillä kun tulen töistä kotiin, saattaa meillä olla 5-6 lasta leikkimässä. Koen muutenkin, että lapseni on sopeutunut tänne hyvin, sosiaalisena ja uteliaana lapsena hän pärjää. Ikävä tosin välillä vaivaa ja ilman  yhteistä kieltä hoitajansa kanssa, asiat ei aina ole niin yksinkertaisia. Kysyin lapseltani mikä täällä on ollut parasta ja hän vastasi, että leikit toisten lasten kanssa ja kotimme täällä. Lisäksi hän mainitsi positiivisena asiana sähkökatkot, lämmön, uimisen ja eri eläimet. Hän iloitsi myös kaikista uusista asioista, uuden oppimisesta ja erityisesti kielten (englanti ja swahili) oppimisesta.
   
Työni Kitalessa lähti ripeästi käyntiin, sillä minulla oli jo selkeät ajatukset siitä mistä lähden liikkelle. Aikaa minulla on ollut täällä hieman enemmän kuin Busiassa, joten olen pystynyt viettämään vielä enemmän aikaa oppilaiden kanssa. Vaurauden näen täällä paremmin varusteltuina kouluina ja ehkä oppilaidenkin hivenen parempana elintasona. Se mikä on yhteistä täällä ja Busiassa, kummassakaan maakunnassa ei ole varaa maksaa opettajille säännöllistä palkkaa ja se luo omat haasteensa myös hankkeelleemme.

Nyt reissumme alkaa kuitenkin olla jo loppusuoralla, joten pikku hiljaa suuntamme ajatuksemme jo Suomeen, jouluun, kynttilöihin (joita kyllä polttelemme täälläkin sattuneesta syystä melko usein..) ja omiin töihin Suomessa.

Ne nuoret!

Aika Busiassa on käymässä vähiin, ja olenkin nyt viettänyt enemmän aikaa nuorten kanssa. Ngazi- nuoret ovat juuri lähdössä työharjoitteluun, joten olemme miettineet hyvän työntekijän ominaisuuksia. Tämän lisäksi kuvasin Lasten ja nuorten säätiölle videon siitä kuinka nuoret saavat äänensä kuuluviin täällä. Päivät ovat olleet antoisia, olemme käyneet hyviä keskusteluja ja välillä olen vain istunut ja ihaillut nuorten heittäytymistä.


Nuorten ikäryhmassä on valtavasti potentiaalia ja universaalejakin ominaisuuksia: usko muutokseen ja omiin mahdollisuuksiin, kyky kyseenalaistaa olemassaolevaa ja sanoa ääneen sen, mitä aikuisten maailmassa ei aina sanota. Kunpa nämä nuoret eivat lannistuisi nähdessään kunka kivinen tie on muuttaa esimerkiksi syvälle valtarakenteisiin pinttynyttä korruptiota. Toivon todella, että tämä sukupolvi onnistuu siinä.

Busialainen arkipäivä

Herään aamulla kukon lauluun, en oikeastaan tarvitse herätyskelloa. Toisin kuin aikoinaan omat kukot kotipihalla, nämä kukot pitävät aikaa. Menen aamupesulle, kotiapulaiseni Mary on jo keittänyt minulle valmiiksi pesuvettä, sillä hanasta sitä ei ole säännöllisesti tullut koko sinä aikana kun olen asunut täällä Busiassa. Mary on myös laittanut aamupalan valmiiksi ja yhdessä hörppäämme kahvit ja teet rupattelun lomassa. Joskus aamupalapöytään eksyy Suomesta tuotu hapankorppu, tai jokin muu ihmeellisyys, mitä Mary ei ole koskaan maistanut.

Aamiaisen jälkeen lähden töihin. Mopotaksi soittaa pihasta minulle 20 sekuntia yli sovitun ajan ilmoittakseen odottavansa minua. Mainitsen hänen olevan hyvinkin täsmällinen ja kerron itse olevani siinä vähän huono. On hauska rikkoa toistemme ennakko-oletuksia. Aamun raikkaudessa on mukava mopoilla, tosin väistettävää on paljon: kanoja, lehmiä, vuohia, polkupyoriä, ihmisiä, rekkoja (raja-alueen vuoksi paljon!) autoja, mitä nyt milloinkin. Joskus moponkin kyydissä kuulen Mzungu-huudon ja "how are you" tervehdyksen, kävellessä sitä tapahtuu yhtenään.  Katseisiiin tottuu. Tervehdyksiin tottuu. Huomio on kuitenkin positiivista.
                                                                                                       

Täällä Busiassa meillä on nyt kahden naisen toimisto. Angeline on myos koulutukseltaan sosiaalityontekijä joten työorientaatiomme kohtaavat varsin hyvin. On mielenkiintoista huomata, että sosiaalityöntekijyyteen liittyvat haasteet ovat universaaleja. Angeline kertoo, sosiaalityontekijöiden ammattirekisterin uupumisesta, ja toivoo että jonain päivänä Keniassa olisi sellainen. Kerron, etta me olemme juuri parhaillaan perustamassa sellaista Suomessa. Keskustelemme pätevyysasioista, myös Angeline on opiskellut sosiaalityötä nimenomaan yliopistossa ja murehtii, että sosiaalityöntekijä nimikettä käyttävät kaikki sellaisetkin, joilla ei ole siihen mitään koulutusta. Angeline puhuu palkkauksesta, työn arvostuksesta ja työolosuhteistakin alalla. Eli kaikesta siitä mistä Suomessakin puhumme.

Sitten varsinaiseen työpäivään. Hankkeen nuoria käy ovella kysymässä apua, koska heiltä on vaadittu työharjoittelupaikkaa varten poliisilaitokselta saatava eräänlainen esteettömyystodistus. Osaa heistä ei ole päästetty aloittamaan tyoharjoittelupaikoillaan ilman tätä todistusta. Olemme yrittäneet selvittää asiaa, mutta asia menee vain hullummaksi ja hullummaksi. Käymme puhumassa suoraan koulutuspäällikölle asiasta, ja hän lupailee, etta asia selviää.

Käytän tilaisuuden hyväksi ja kysyn nuorten kokemuksia Ngazi-projektin koulutuksesta. Koulutukseen ollaan hyvin tyytyväisiä, mutta kehitettävääkin löytyy. Aika moni asia palaa siihen, että resursseja tarvittaisiin lisää. Kuljetuksen ja lounaan puuttuminen on yksi kynnyskysymys, jota Lasten ja nuorten säätiön avulla on jo pyritty ratkomaan. Ongelmana on myos se, ettei nuorten aina anneta tehdä kaikkia töitä työharjoittelupaikoilla. Lienee tuttua Suomessakin. Ajattelinkin mennä kampaamoon yhden työharjoittelijan käsiteltäväksi. Keskustelemme myös siitä, mitä nuorille tapahtuu koulutuksen ja työharjoittelun jälkeen.

Sitten suuntaamme Angelinen kanssa kauas Victoria- järven rannalle Sio Portiin,
jonne Busian piirikunta vielä jatkuu. Matka matatulla on pitkä, en kuitenkaan laske tunteja. Istumme tiiviisti, vähintään neljä henkeä kolmella istuimella. Monet katsovat säälien ja ihmetellen kuinka mzungu pärjää, ja tarjoavat minulle vähän väljempiä tiloja. Perille päästyämme  etsimme työharjoittelupaikkoja menemällä eri yritysten ovista sisään ja pyydämme heitä ottamaan harjoittelijan. Moni harjoittelupaikka toivoo saavansa korvauksen, näistä neuvotellaan. Päivän kiertelyn jälkeeen matkaamme taas saman matatu- matkan takaisin ja työpäivä on ohi.

Työpäivän jälkeen suuntaan mopokyydillä kotiin. Mary on laittanut kahvin valmiiksi, istun ja nautin. Illalla katsomme telkkaa, koska se on nyt korjattu. Hetki on niin ainulaatuinen, että päätämme syödä illallisen olohuoneen lattialla nigerialaista saippuasarjaa katsellen. Päivä on pulkassa, enää puuttuu hyttysverkon suojiin sukeltaminen ja unen kutsuminen.

Kaupunkilaiselämää Nairobissa

Saavuin keskiviikkona aamuyöllä Nairobiin. Puolikas työviikko ja kokonainen viikonloppu siis takana. Työt alkoivat intensiivisenä suunnitteluna ja asiat etenivätkin vauhdikkaasti, niin että moni pohdinta eteni jo käytäntöön asti. Mietimme mm. osallistuuko Ngazi-hankkeen koulutuksiin lainkaan vammaisia nuoria ja jos ei, miten tavoittaa heidät. Hetkessä sain tiedon siitä, ettei vammaisia nuoria juurikaan ole edes hakeutunut koulutukseen joten sovimme yhteydenotosta kenialaiseen vammaisjärjestöön ko.nuorten tavoittamiseksi ja mahdollisen koulutuksen järjestämiseksi järjestön kautta myös opettajille. Samoin sovimme jo ensiviikolle Busiaan tapaamisen paikallisen koulutuspäällikön kanssa. Varsin tehokasta. Muutoinkin asiat lähtivät täällä rullaamaan mutkattomasti ja minut vastaanotettiin suurella lämmöllä. Huumori ja ilo ovat olleet koko ajan läsnä ACWICT:in henkilöstön kesken, mikä on jälleen kerran saanut oloni tuntumaan hyvin kotoisaksi. Perjantaina kun sanoimme jo toisillemme hyvästejä, tuntui, että tuo kolmen päivän yhteistyö olisi kestänyt kolme vuotta. Se onkin asia, mitä en ikinä lakkaa hämmästelemästä. Mikä on se taika, joka niin Tansaniassa kuin täällä Keniassakin, tuo kohtaamiset välittömästi niin lähelle, että aidosti tuntee, että lyhyenkin tuttavuuden jälkeen olemme yhdessä.

Viikonlopun aikana pääsin myös tutustumaan kaupunkilaiselämään. Suuret kaupungit ovat minusta aina olleet jollakin lailla kiehtovia, sillä kenelläkään ei ole omistajuutta suurkaupungin kulttuuriin, vaan se on pikemminkin monen kulttuurin kompromissi ja aika usein ihan omanlaisensa. Mielenkiintoista se on varsinkin Kenian kaltaisissa maissa, jossa pelkästään omia kieliä ja kulttuureja on yli 40. Työkaveri kertoikin mielenkiintoisen jutun tähän liittyen. Hän kertoi, että lapset lähetetään Keniassa usein sisäoppilaitoksiin opiskelemaan kauas kotoa, jotta he oppisivat tulemaan paremmin toimeen eri heimojen kanssa. Lähikoulussa oppii olemaan vain omiensa kanssa. Siinä on kieltämättä ajattelemisen aihetta.

Vietin perjantai-illan ostoskeskuksessa juoden erinomaisen hyvää kahvia, kuunnellen jazzia, juoden viinilasillisen, poiketen kirjakauppaan ostamaan afrikkalaisen runoteoksen. Poimin siis päivääni itselleni kaikkea tuttua, mikä ei suinkaan ole kaikkien nairobilaisten tavoitettavissa, eikä välttämättä toiveissakaan. Lauantaina kävelin kaupungilla, kävin taidegalleriassa ja tutkin elämänmenoa kaduilta ja kahviloista käsin. Sain kutsun massiiviseen rukoustapahtumaan ja kristinusko onkin täällä laajasti esillä. Illalla menin ulkoilmayökerhoon, joka toimii päivisin autokauppana. Tunnetusti tanssin pitkälle yöhön. Siinä jonkun tunnin tanssittuani tajusin olevani ainoa mzungu, mutta ei se menoa haitannut. Tällaisia läpileikkauksia pahamaineisesta Nairobista.

Hups, kesken tämän kirjoituksen sain puhelun respasta, että tulenko illalliselle. Kyllä, olen täällä hyvissä käsissä.

Lähtöruutu

Nyt kun lentoliput on vihdoin kädessäni, on lähtökin todellisempaa. Olen lähdössä elokuussa Keniaan vapaaehtoistyöhön Opettajat ilman rajoja - verkoston ja Lasten ja nuorten säätiön kautta. Keniassa minut vastaanottaa African Centre for Women and Information Technologies (ACWICT)- niminen kansalaisjärjestö. Tulen työskentelemään hankkeen parissa, jossa on tarkoitus kouluttaa tuhat nuorta joilla ei ole ennestään koulutusta tai työtä. Valituille nuorille järjestetään ammatillisen koulutuksen lisäksi koulutusta myös elämäntaidoissa, yrittäjyydessä, tietotekniikassa ja työelämätaidoissa. Nuoret saavat myös apua yrityksen perustamiseen. Hankkeeseen osallistuvat oppilaitokset ja opettajat saavat myös hankkeen myötä koulutusta kyseisillä sektoreilla. 

 

 

Miten tähän päädyinkään? 

Muistan, kun veljeltä ylioppilaslahjaksi saatu matkalaukku oli huoneeni lattialla auki siltä varalta etten pääsisikään yliopistoon opiskelemaan. Olin päättänyt, että toteutan lapsuuden haaveeni ja lähden Afrikkaan töihin jos joudun pitämään välivuoden. Välivuotta ei kuitenkaan tullut, mutta laukku jäi mieleeni auki.  

Opiskeluvuosina pääsin Mwanzaan, Tansaniaan sosiaalityön työharjoitteluun ja nuo olivatkin hyvin merkitykselliset kuukaudet. En tiedä kuinka paljon oikeasti muutuin ihmisenä, mutta joskus olen joillekin muistutellut, että jos teen työni omaan tahtiini tuumaillen ja makustellen ja hetkiin pysähtyen, niin olen sosiaalityöntekijyyteeni hakenut oppini Afrikasta. Niin paljon kuin stereotypioita kavahdankin.. 

Pari vuotta sitten sain osallistua Tampere-Mwanza- yhteistyöhön ja matkata sen tiimoilta jo tuttuun Mwanzaan. Huipputiimin kanssa teimme töitä kouluilla ja upea kuukausi oli tuokin.Tampere-Mwanza- yhteistyöllä on pitkä historia ja työtä tehdään monella sektorilla suunnitelmallisesti, motivoituneesti ja vastavuoroisesti niin, että molemmat kaupungit hyötyvät yhteistyöstä. Valitettavasti tämänkin yhteistyön rahoitus on tällä hetkellä jäissä. http://tamperemwanza.blogspot.fi/, http://mwanza2014.blogspot.fi/ 

Nyt siis pakkailen jälleen laukkua neljäksi kuukaudeksi. Tällä kertaa vähän erilaisin miettein, sillä sen sijaan, että lähtisin takki auki yksin seikkailuun, mietin enimmäkseen käytännönjärjestelyjä, sillä otan lapseni osan ajaksi mukaan matkaan. Tuo seikka muuttaa kummasti matkajärjestelyiden prioriteetteja. Toisaalta tällä reissulla en enää muutenkaan murehdi miten sopeudun, tai miten onnistun työtehtävässäni, sillä niin kuin vastaanottavan järjestön ACWICTin kanssa tuumasimme: ”We will find the way”- yhteinen sävel kyllä löytyy kun kohtaamme kasvokkain ja sen myötä työnkuvanikin on helpompi määritellä tarkemmin. Uskon siihen täysin. 

Lähtöni oikeutus
  

Oli hienoa, että tulevaan työtehtävääni liittyvässä valmennuksessa oli kehitysmaatutkija Minna Hakkaraisen luento, jossa pohdittiin kriittisestikin kehitysyhteistyötä ja myös meitä vapaahtoistyöhön lähteviä haastettiin miettimään omia motiivejamme. Vaikka kukkahattutäti olisinkin, en kuvittele pelastavani ketään. Suhtaudun kaikkeen ihmisten kanssa tehtävään työhön samanlailla: olen aina valmis kulkemaan rinnalla ja jakamaan sen minkä osaan. Oma motiivini yksinkertaistaen lienee se, että useammassa Afrikan maassa minulla on ollut hyvä olla ja työnteko on ollut innostavaa ja mielekästä.  

Tuolla Hakkaraisen luennolla tuotiin esiin myös länsimaisen feminismin tarjoama kuva afrikkalaisesta naisesta uhrina, ilman omaa toimijuutta, ilman omaa ääntä. Juuri tämä ajatus ei-länsimaalaisten naisten uhriudesta sai minut aikoinaan lopettamaan naistutkimuksen opinnot. Niin kuin tässä naisasiassakin, olennainen osa kehitysyhteistyön etiikkaa on miettiä, kenellä on oikeus määrittää, arvottaa. Kuka päättää minkälaista kehitystä missäkin maassa tavoitellaan. Miksi, kenen intresseistä lähtöisin kehitysyhteistyötä tehdään ja millä tavoin. 

Joskus nuorempana ja vielä vähän idealistisempana mietin itsekin oikeutustani tehdä töitä ja elää Afrikassa pidempiä aikoja. Ajattelin, että olisin etuoikeutettu ottamaan Afrikasta sen kaiken hyvän: yhteisöllisyyden, kohtaamiset, hitaammat askeleet, luonnon ja lämmön, mutta sen sijaan, minun ei tarvitsisi ottaa kantaakseni epäoikeudenmukaisuuden historiaa, korruptiota, hierarkkisuutta, köyhyyttä, infrastruktuurin puutteita. Aiemmin tuo asetelma tuntui väärältä. Enää en ajattele ihan näin jyrkästi.   

Toisaalta en ajattele sortuneeni sääliinkään näillä reissuilla, vaikka vääryyksiäkin olen nähnyt. Yhtä paljon kuin vääryyksiä, olen nähnyt selviytymisiä. Jokaisella reissulla uskon myös saaneeni paljon enemmän kuin olen pystynyt antamaan.  

Nyt siis valmistaudun lähtöön, ensimmäinen askel lähtöruudusta otettu.